| |
Tutkimusvilpin yleisyydestä ja vilpin selvittämisen vaikeudesta
How frequent is research fraud and why is it so difficult to investigate it?
4.11.2010
Suomessa on pitkään pidetty yllä myyttejä siitä, että tutkimusvilppi on harvinaista (1-5) ja tiede on itseänsä korjaava järjestelmä, joka ennemmin tai myöhemmin poimii vilpintekijät kiinni (1-3). Harhan ylläpito on onnistunut, koska virallisesti varmennettuja vilppitapauksia on ollut hyvin vähän vuosittain Tutkimuseettisen neuvottelukunnan (TENK) tilastoissa (5). Uudempi tutkimustieto osoittaa, että tutkimusvilppi ei ole harvinaista ja varsinkin vilppiä vähäisemmät tutkimusrikkeet ovat yleisiä (6-9). Aiemmin ajateltiin, että ne harvat tutkijat, jotka jäivät kiinni vilpistä, edustivat vain muutamia mätiä omenoita hyvien omenoiden joukossa. Nykyään ajatellaan, että vilpistä ja muista tutkimusrikkeistä kiinni jäävät tutkijat edustavat vain jäävuoren huippua. Tutkimusvilpin yleisyyden arvioinnissa meillä on apuna aiheesta tehdyt tieteelliset tutkimukset sekä arkikokemus ihmisten käyttäytymisestä.
Tulosten sepittäminen ja vääristely voivat käytännössä tapahtua monilla eri tavoilla ja tutkimustyön eri vaiheissa. Tuleviin tuloksiin voidaan vaikuttaa jo tutkimusaineiston valinnalla, esimerkiksi potilastutkimuksissa tietyn tyyppisten potilaiden sisällyttäminen tutkimus- tai verrokkiryhmään vaikuttaa lopputuloksiin. Tutkimusta saatetaan tehdä eri menetelmillä kuin mitä julkaisussa on ilmoitettu käytetyn. Hypoteesiin sopimaton tutkimustulos voidaan jättää pois lopullisesta aineistosta tai muuttaa sopivaksi. Jos yksittäinen eksperimentti on jäänyt tekemättä, sen tulos voidaan sepittää jälkikäteen. Monistaminenkin on mahdollista. Esimerkiksi, kun tutkija on tehnyt koesarjan, missä eksperimenttien tai koehenkilöiden lukumäärä on 10, hän voi sepittää saamiensa tulosten perusteella lisää tuloksia ja laatia artikkelin, missä eksperimenttien lukumäärä onkin 50. Joku sepittää kokonaisen tutkimussarjan tulokset omasta päästään, apuna voi olla aiheesta aiemmin julkaistu tutkimus tai ei sitäkään. Sepittämisen ja vääristelyn määrä vaihtelee yksittäisen tuloksen keksimisestä tai parantelusta siihen, että kaikki artikkelin tulokset ovat kirjoittajan mielikuvituksesta. En usko, että yksittäisen tai parin tuloksen sepittäminen tai parantelu olisi harvinaista. Sen sijaan kokonaisen tutkimussarjan sepittäminen vaatii niin paljon luovuutta ja epärehellistä luonteenlaatua, että se lienee harvinaista. Ylenmääräinen luovuus tieteellisessä työssä myös lisää kiinnijäämisen riskiä.
Arkipäiväisissä tilanteissa ihmiset toimivat usein epärehellisesti. Moni ei ilmoita verottajalle tulojaan. Ja kuinkahan moni huomauttaa kaupan kassaa, kun tämä antaa vahingossa liian paljon vaihtorahaa takaisin tai jättää yhteystietonsa, kun on vahingossa naarmuttanut viereistä autoa pysäköintihallissa, ja niin edelleen. En usko, että tutkijoiksi valikoituu keskimääräistä rehellisempiä ihmisiä. Tutkijat lienevät keskimääräistä älykkäämpiä, kunnianhimoisempia, pitkäjännitteisempiä ja määrätietoisempia, mutta näillä ominaisuuksilla ei ole positiivista korrelaatiota rehellisyyden kanssa. Siihen, miten usein tutkija syyllistyy epärehellisyyteen, vaikuttavat sekä ulkoiset syyt että hänen luonteeseensa liittyvät tekijät.
Monet tekijät houkuttelevat epärehellisyyteen tutkimustyössä. Julkaisemisesta on yleensä taloudellista hyötyä, jotakuta voi houkutella myös maine. Akateemiset meriitit painavat viran tai toimen saamisessa. Tutkimuksen jatkorahoitus voi olla kiinni siitä, että aiempi vaihe on tuottanut julkaisukelpoista tietoa. Jos henkilö tekee kaupallista tutkimusta, ”oikeiden” tulosten saaminen voi olla todella palkitsevaa taloudellisesti. Halu saada ”hyviä” tuloksia, julkaisemisesta saatava hyöty, laiskuus, taipumus epärehellisyyteen ja ehkä rahoituksen riittämättömyys tai kiire saavat tutkijan sortumaan huijaukseen. Muiden oletettu tai todellinen epärehellisyys myös vaikuttaa yksittäisen tutkijan valintoihin. Varsinkin, jos tutkimusryhmän johtaja toimii epärehellisesti eikä jää kiinni, tutkimusryhmän muilla jäsenillä on suurempi riski omaksua samanlainen käyttäytymismalli. Toisaalta tällaisessa tilanteessa osa tutkijoista myös jättää ryhmän. Plagiointi on lisääntynyt tutkimustyössä ja varsinkin opiskelijoiden opintosuorituksissa, koska plagioitavaa materiaalia on enemmän ja helpommin saatavilla kuin aiemmin. Ehkä myös suhtautuminen plagiointiin on tullut suvaitsevaisemmaksi opiskelijoiden keskuudessa.
Kiinnijäämisen pelko on suuri este toimia epärehellisesti tutkimustyössä. Paljastuminen aiheuttaa häpeää, ja sillä on usein myös taloudellisia vaikutuksia. Tutkimusrahoitus ja eteneminen työuralla voivat loppua. On myös olemassa rehellisiä tutkijoita, jotka eivät halua käyttää vilpillisiä tai kyseenalaisia keinoja työssään ja pettää kollegoiden luottamusta. Tutkimusryhmä, missä johtaja on selvästi sitoutunut toimimaan rehellisesti, sitouttaa ja kasvattaa myös ryhmän muita jäseniä rehellisyyteen, etenkin, jos ryhmässä on vielä hyvä yhteishenki. Käytännön toimenpiteet, kuten esimerkiksi kaiken tutkimukseen liittyvän materiaalin tarkka kirjaaminen ja tallentaminen ja tulosten varmentaminen ainakin kahden henkilön toimesta, vähentävät mahdollisuuksia vilppiin.
Vilpin ja muiden tutkimusrikkeiden yleisyydestä on vuosien mittaan kertynyt kohtalaisesti tutkimustietoa. Tarkastellaan tässä lähemmin kahta laajaa amerikkalaista alkuperäistutkimusta ja yhtä meta-analyysiä. Kaikki nämä tutkimukset ovat saaneet laajaa huomiota osakseen. Martinson ja kumppanit lähettivät kyselyn tutkijoille, jotka olivat saaneet National Institute of Healthin (NIH) rahoitusta. Kyselytutkimuksessa oli 16 kysymystä, jotka käsittelivät vilppiä ja muita tutkimusrikkeitä, ja siihen vastasi 3247 tutkijaa. Vain 0.3% myönsi sepittäneensä tuloksia, 1.4% oli plagioinut ja 1.7% oli käyttänyt luvatta luottamuksellista tietoa omassa tutkimuksessaan kolmen viimeisen vuoden aikana. Edelleen, 6.0% oli jättänyt sellaiset tulokset esittämättä, jotka olivat ristiriidassa omien aiempien tulosten kanssa, 13.5% oli käyttänyt sellaista tutkimusasetelmaa, jonka avulla ei voi saada tarkkoja tuloksia, 15.5% oli muuttanut tutkimusasetelman, menetelmiä tai tuloksia rahoittajan painostuksesta ja 15.3% oli jättänyt tuloksia pois analyyseistä mututuntumalla. Peräti kolmannes oli syyllistynyt yhteen tai useampaan sellaiseen tutkimusrikkeeseen, joista heitä olisi todennäköisesti rangaistu, jos rike olisi tullut ilmi (6). Kirjoittajien mukaan tutkijoiden harrastamat kyseenalaiset tutkimuskäytännöt, joita ei määritellä varsinaiseksi vilpiksi, ovat huolestuttavan yleisiä ja uhkaavat tieteen uskottavuutta (6). Martinson ja kumppanit ovat julkaisseet laajan aineistonsa tulokset myös kongressiabstraktina. Siinä 4% vastanneista myönsi viimeisen kolmen vuoden aikana syyllistyneensä yhteen – kolmeen vilpin muodoista, jotka ovat plagiarismi (amerikkalaiseen plagiarismin määritelmään sisältyy sekä luvaton lainaus että anastaminen), vääristely ja sepittäminen (7).
Titusin (toimipaikka Office of Research Integrity, ORI) ja kumppaneiden kyselytutkimukseen vastasi 2212 tutkijaa. Heiltä kysyttiin, montako kertaa he olivat havainneet muiden tekemää tulosten sepittämistä tai vääristelyä tai plagiarismia osastollaan viimeisen kolmen vuoden aikana. Heitä pyydettiin myös kuvaamaan, miten epärehellinen teko tehtiin, sekä kertomaan syyllistyjän virka-asema, miten teko havaittiin ja tehtiinkö siitä ilmoitus. Jotta kyselyyn vastaajat eivät ilmoittaisi samoista tapauksista, kysely postitettiin vain yhdelle tutkijalle osastoa kohti. 164 tutkijasta ilmoitettiin 201 havaintoa, jotka sopivat ORI:n määritelmiin sepittämisestä, vääristelystä tai plagiarismista, tämä vastaa kolmea vilppitapausta sataa vilpin havaitsevaa tutkijaa kohti per vuosi (8). Titus ja kumppanit arvioivat tulostensa ja NIH:n rahoittamien tutkijoiden lukumäärän perusteella, että Yhdysvalloissa NIH:n rahoittamissa hankkeissa tapahtuisi ainakin 2300 vilppitapausta vuosittain, näistä osaa ei ilmoiteta mihinkään, ja hyvin vähän tulee ORI:n tietoon (8).
Tutkimusvilpin ja nimen omaan sepittämisen ja vääristelyn yleisyydestä on olemassa ansiokas katsausartikkeli, tekijänä Fanelli. Hän käsittelee julkaisussaan 21 alkuperäisartikkelin tuloksia ja näistä hän on sisällyttänyt meta-analyysiin 18 tutkimusta. Alkuperäiset tutkimukset on julkaistu vv. 1987–2008. 71% artikkeleista on julkaistu Yhdysvalloista ja useimmissa niistä on kartoitettu lääketieteen ja biotieteiden tutkijoiden tekemisiä ja havaintoja. Vastaajista keskimäärin 2% ilmoitti sepittäneensä tai vääristelleensä tuloksia tai tietoja ainakin kerran ja enimmillään 33.7% myönsi syyllistyneensä muihin tutkimusrikkeisiin. Keskimäärin 14.1% vastaajista myös kertoi havainneensa kollegan sepittäneen tai vääristelleen tuloksia ja enimmillään 72% vastaajista oli havainnut kollegan syyllistyneen muihin tutkimusrikkeisiin. Lisäksi vielä, vilppi oli yleisempää lääketieteellisessä tutkimuksessa kuin muilla aloilla, miesten tekemä tutkimusvilppi oli yleisempää kuin naisten, ja maiden välillä ei ollut eroja vilppitapausten yleisyydessä (9). Fanelli myös referoi kahta tutkimusta, joissa oli selvitetty nuorien tutkijoiden halukkuutta tutkimusvilppiin. Näissä tutkimuksissa 3.4% (10) ja 4.9% (11) tutkijoista tunnusti sepittäneensä tai vääristelleensä tuloksia, mutta 17% (10) ja 15% (11) oli halukkaita tekemään niin tulevaisuudessa saadaksensa apurahan tai artikkelin julkaistuksi. Nämä prosenttiluvut halukkuudesta tutkimusvilppiin tavoitteen saavuttamiseksi ovat huolestuttavan korkeita.
Norjalaistutkimuksessa, joka ei sisältynyt Fanellin katsaukseen, 9% tutkijoista oli itse syyllistynyt jonkin tyyppiseen tutkimusrikkeeseen kerran tai useammin, ja 3% oli ollut tutkimusryhmässä, missä sepitettiin tai vääristeltiin tuloksia (12). On myös olemassa tutkimuksia, joissa on selvitetty julkaistun tiedon luotettavuutta. Kun kirjoittajilta kysyttiin tiedon totuudenmukaisuutta tietyssä artikkelissa, jonka he olivat laatineet kliinisen lääkeainetutkimuksen alalta, 1% vastasi, että artikkeli vääristeli tehtyä tutkimusta (13). The Journal of Cell Biology -lehdessä havaittiin lukijoiden harhaanjohtamismielessä tehtyä ja kiellettyä kuvien manipulaatiota 1%:ssa käsikirjoituksista, joita oli tarjottu lehteen julkaistavaksi (9,14). 94% vastaavista kirjoittajista otti täyden vastuun tietystä lääketieteen alalta julkaistusta artikkelista, jossa he olivat olleet mukana (15). Kääntäen, peräti 6% vastaavista kirjoittajista ei yhtynyt kaikkiin artikkelissa esitettyihin tietoihin tai käsityksiin. Yhdessä tai useammassa aiemmassa julkaisussaan 21 % vastaajajista oli havainneet virheitä, 4% oli havainnut vääristelyä ja 4% oli havainnut tiedon epätarkkaa esittämistä (15).
Edellä esiteltyjen kyselytutkimusten tulokset eivät kerro tarkkaan, miten yleistä tutkimusvilppi on, mutta tulokset ovat suuntaa antavia. Kun epärehellisyyttä ja huijaamista ei pidetä hyväksyttävänä toimintana, osa vilppiin syyllistyneistä ei vastaa kyselytutkimukseen tai valehtelee kyselyssä, ainakin siltä osin, kun teko koskee itseä. On hyvin harvinaista, että tutkija, joka ei ole koskaan syyllistynyt vilppiin, väittäisi tehneensä näin kyselytutkimuksessa. Kyselytutkimukset antavat liian matalia lukuja tutkimusvilpin yleisyydestä. Ei ole mitään tieteellistä perustaa olettaa, että suomalaiset tutkijat olisivat sen rehellisempiä kuin ulkomaiset kollegansa. Tutkimusvilppi ei ole harvinaista, ei Suomessakaan. Ihmettelen TENK:n entisen puheenjohtajan Eero Vuorion lausuntoja. Hänen mukaansa tutkimusvilppi on Suomessa harvinaista (1-4), ja tutkijat yhteisönä jakavat suomalaisen rehellisyyden (3). Mahtoiko hän esittää mielipiteitään tietämättömyyttään vai jostain muusta syystä? Tieto siitä, että plagiointi on yleistynyt Suomessa, on sentään tavoittanut TENK:n (16). TENK:n uusi puheenjohtaja Krista Varantola jatkaa juuri ilmestyneessä kirjoituksessaan samoilla linjoilla Vuorion kanssa. Varantolan mukaan, vaikka epärehelliset keinot tutkimustyössä ovat lisääntyneet maailmalla, Suomessa tilanne on sentään hyvä, koska vilppiepäilyjen käsittelytavat ovat vakiintuneet, tutkimusyhteisöt ovat sitoutuneet tutkimuseettisiin periaatteisiin eikä salailumentaliteetille ole sijaa (17). Todellisuudessa olemme kaukana tästä ideaalista.
Lääketieteessä ja biotieteissä, jotka tuottavat vielä paljon julkaisujakin, vilppi on yleisempää kuin eksakteissa tieteissä.
Martinsonin ja kumppaneiden laajassa kyselytutkimuksessa yhteensä 4% vastaajista myönsi syyllistyneensä yhteen,
kahteen tai kolmeen vilppimuodoista, jotka ovat plagiarismi, sepittäminen ja vääristely (7). Fanellin katsauksessa
keskimäärin 2% (tutkimuksesta riippuen 0.3% - 4.9 %) tutkijoista myönsi syyllistyneensä tulosten sepittämiseen tai
vääristelyyn, plagiointia ja anastamista ei ollut mukana näissä prosenttiluvuissa (9). Julkisuudessa suurta huomiota
saaneiden tutkimusvilppitapausten perusteella näyttää sitä, että monet vilppiin syyllistyneistä ovat tehneet sitä toistuvasti (18,19).
Teen varovaisen arvion, että 1% - 2%:ssa julkaisuista on sepittämistä tai vääristelyä, plagioinnin yleisyyttä en ryhdy arvioimaan. Suomessa julkaistaan vuosittain noin tuhat
tieteellistä artikkelia miljoonaa ihmistä kohti. Meillä pitäisi olla monta kymmentä vilppitapausta vuosittain, TENK:n virallisissa tilastoissa niitä on hyvin vähän.
TENK:n verkkosivuilla Tutkimusetiikkaa 2010 -esitelmän pylväsdiagrammeissa näkyy yksi sepittämistapaus, yksi anastamistapaus ja 21 plagiointia kahdeksan vuoden
aikana vv. 1998–2005, tästä tulee keskimäärin noin kolme tapausta vuotta kohti (5). Mistä johtuu näin suuri ero oletettujen ja tilastoitujen tapausten välillä?
Ainakin seuraavat tekijät voivat selittää eroa.
- Suurin osa tutkimusvilpistä jää havaitsematta. Myyttiä tieteestä itseänsä korjaavana järjestelmänä, joka ennemmin tai myöhemmin ottaa vilppitutkijat kiinni (1-3), ei kannattaisi enää vaalia.
Tieteen luonteeseen kuuluu aiempien tutkimustulosten testaaminen, mutta suurin osa vilppitutkimuksista ei jää kiinni tässä seulassa. Valtaosassa julkaisuista, joissa on käytetty epärehellisiä keinoja,
ei ole mitään silmiinpistävää tai hälyttävää. Niissä voi olla samantyyppisiä tuloksia kuin aiemmissa tutkimuksissa, tai, jos tulokset ovat erilaisia, on pohdinnassa esitetty järkevältä näyttäviä selityksiä eroavaisuuksien syistä.
Varsinkin ei-eksakteissa tieteissä käy usein niin, että tutkimusjärjestelyä lukuisine muuttujineen ei pystytä tarkkaan toistamaan, niinpä tuloksetkin voivat olla erilaisia. Vilppiin syyllistynyt tutkija osaa usein silloinkin esittää
tuloksensa luotettavalla tavalla, kun hän on sepittänyt jotain uutta ja mielenkiintoista, mitä muut tutkijat alkavat innolla testata. Vaikka he eivät saa varmennettua tutkimustuloksia, harvemmin kukaan laittaa alulle vilppitutkintaa.
Vilpin havaitsemisen vaikeutta tukee myös se, että monet tunnetut vilppitutkijat ovat voineet julkaista useita, jopa kymmeniä artikkeleita, ennen kuin lopulta jäävät kiinni (18,19).
- Vilppi havaitaan, mutta tutkintapyyntöä ei tehdä. Esimerkiksi lehden referoija tai kongressiabstraktien tarkastaja havaitsee tutkimusvilpin. Tämän jälkeen he eivät hyväksy tarjottua käsikirjoitusta, ja asia jää siihen.
Tutkija, tavallisimmin saman tutkimusryhmän jäsen, havaitsee vilpin, mutta jättää tutkintapyynnön tekemättä, koska ei halua joutua kostotoimenpiteiden kohteeksi, ja myös tutkintaprosessin rasittavuus ja lopputuloksen
epävarmuus pelottavat. Varsinkin nuorilla tutkijoilla on korkea kynnys tehdä selvityspyyntö epäillystä vilpistä. Internetin keskustelupalstoilla tutkijat kertovat nimettöminä epärellisyydestä tutkimustyössä,
myös plagiarismi.fi -sivujen ylläpitäjälle tohtori Erja Moorelle ilmoitetaan plagioinnista ja muistakin tutkimusrikkeistä (20). Tohtori Janne Behmin Helsingin yliopistossa tekemässä selvityksessä haastateltavat
kertoivat useista tulosten sepittämis- ja vääristelytapauksista ja muista rikkeistä, joita ei ollut tutkittu (21). Kaikissa näissä tapauksissa tutkimusvilppiä ei varmaankaan pystyttäisi osoittamaan, jos ne tutkittaisiin.
Siitä huolimatta tutkijoiden varmentamattomat kertomukset antavat viitettä siitä, että tutkimusvilppi ei ole Suomessa niin harvinaista kuin mitä on TENK:n toimesta esitetty (1-5).
- Ilmoitus vilppiepäilystä tehdään, mutta tutkinta vesitetään. Jos tuloksia sepittänyt tai vääristellyt tutkija ei ole ennättänyt esittää niitä tiedeyhteisölle, hänen epärehellistä toimintaansa ei pidetä Suomessa tutkimusvilppinä nykyisten
suppeiden vilppimääritelmien mukaan. Tutkiva organisaatio voi myös tehdä näennäisen selvityksen, missä jättää todisteet tutkimatta tai huomioon ottamatta tai käyttää ad hoc -muunnelmaa TENK:n ohjeista niin,
että vilppi lievenee muuksi tutkimusrikkeeksi, jos siksikään. Valitus Tutkimuseettiseen neuvottelukuntaan ei muuta päätöstä.
- Toisinaan, vaikka vilppiä selvittelevä organisaatio toimii asianmukaisesti, todisteet eivät riitä vilpin varmistamiseen. Epäilty tutkija hävittää alkuperäiset tutkimustulokset, joita tarvittaisiin todisteiksi.
Jos vilpin määrä on ollut artikkelissa vähäistä, epärehellinen tutkija voi myös onnistua selittämään sen huolimattomuudesta johtuvaksi.
- Organisaatio tekee selvityksen ja havaitsee tutkimusvilpin, mutta ei lähetä asiasta tietoja TENK:lle.
Suomessa on ollut tutkimuseettinen ohjeisto vuodesta 1994 lähtien, ohjeita on kahteen otteeseen uudistettu, ja paperilla organisaatiot ovat laajasti sitoutuneet ohjeiden noudattamiseen. Käytännössä sitoutumisesta laistetaan, edes TENK ei aina noudata omia ohjeitaan (esim. TENK:n verkkosivuilla tapauslyhennelmä 3, myös oma kantelutapaukseni). Miksi tutkimusrikkeiden selvittäminen on niin vaikeaa?
- Rikkeiden selvittäminen on epämiellyttävää, vie aikaa ja voi tulla kalliiksikin. Osa epäillyistä uhkailee oikeustoimilla selvityksen tekijöitä ja pilliinpuhaltajia.
- Pilliinpuhaltajaan suhtaudutaan usein kuin häirikköön, joka pilaa muiden tutkijoiden, tutkimuslaitoksen ja tutkimustyön mainetta. Kansalaisten positiivinen suhtautuminen tutkimustyöhön on tärkeää, koska tällöin kansalaiset
ja yritykset lahjoittavat herkemmin rahaa tutkimustyötä tekeville laitoksille ja rahoitusta myöntäville säätiöille, ja myös tutkimushankkeisiin saadaan helpommin värvättyä vapaaehtoisia.
Kun tunnettu tutkija jää kiinni vilpistä, sillä voi olla ohimenevää negatiivista vaikutusta kansalaisten rahanlahjoitushalukkuuteen. Uskon kuitenkin, että organisaatiotasolla tapahtuva tutkimusrikkeiden
peittely ja vähättely Suomessa nakertaa tieteen uskottavuutta pahemmin kuin yksittäisen epärehellisen tutkijan kiinnijääminen.
- Osa niistä henkilöistä, joiden tulisi selvitellä muiden tekemiä tutkimusrikkeitä, eivät ole sisäistäneet tieteen rehellisyysvaatimusta, ja joku heistä on voinut itsekin syyllistyä tutkimusrikkeisiin.
Tilannetta vaikeuttaa vielä asetelma, missä heidän pitäisi selvitellä kavereidensa, ystäviensä tai tähtioppilaidensa tekemisiä. Tarvittaessa löytyy ulkopuolisia ja puolueettomia asiantuntijoita auttamaan
selvitystyössä tai tekemään sitä, kunhan heitä vain käytettäisiin. Meillä on ”pukkeja kaalimaan vartioina”, ja he eivät pysty edistämään rehellisyyden kulttuuria tutkimustyössä.
- Tutkimus- ja oppilaitosten rehtorit sekä TENK voivat käsitellä tutkimusvilppiepäilyjä säännöksistä välittämättä, koska kansalaisen oikeusturva ei ole Suomessa parhaalla mahdollisella tasolla.
Jos päätökseen tyytymätön valittaa eduskunnan oikeusasiamiehelle tai oikeuskanslerille, on varauduttava siihen, että heidän päätöksensä ei ole ennustettavissa säännösten tai todisteiden perusteella ja sen saaminen kestää pitkään.
Liisa Rasanen, liisarasanen@yahoo.com
Viitteet
1. TENK:n entisen puheenjohtajan Eero Vuorion haastattelu Etelä-Suomen Sanomissa 2.4.2006
2. E Vuorion haastattelu Prisma Studiossa 1.2.2006
3. E Vuorion haastattelu Luonnontieteiden akateemiset -verkkolehdessä 5/2006
4. E Vuorion haastattelu Suomen Akatemian A propos -verkkolehdessä 11.12.2007
5. www.tenk.fi
6. BC Martinson, MS Anderson, R de Vries: Scientists behaving badly. Nature 435: 737-738, 2005
7. BC Martinson, MS Anderson, R de Vries: Scientists´ perceptions of working conditions and self-reported misbehaviors. Abstract. 2004 ORI research on research integrity conference
8. SL Titus, JA Wells, LJ Rhoades: Repairing research integrity. Nature 453: 980-982, 2008
9. D Fanelli: How many scientists fabricate and falsify research? A systematic review and meta-analysis of survey data. PLoS One 4(5): e5738, 2009
10. S Eastwood, P Derish, E Leash, S Ordway: Ethical issues in biomedical research: Perceptions and practices of postdoctoral research fellows responding to a survey. Science and Engineering Ethics 2: 89-114, 1996
11. MW Kalichman, PJ Friedman: A pilot study of biomedical trainees´ perceptions concerning research ethics. Academic Medicine 67: 769-775, 1992
12. SI Bekkelund, AC Hegstad, OH Forde: Scientific misconduct and medical research in Norway. Tidsskrift for den norske legeforening 115:3148-3151, 1995
13. W Gardner, CW Lidz, KC Hartwig: Authors´ reports about research integrity problems in clinical trials. Contemporary Clinical Trials 26: 244-251, 2005
14. M Rossner: Digital images and the journal editor. Abstract. 2004 ORI research on research integrity conference
15. MO Baerlocher, J O´Brien, M Newton, J Nobble: Data integrity, reliability and fraud in medical research. European Journal of Internal Medicine 21: 40-45, 2010
16. M Liiten: Plagiointi lisääntynyt yliopistoissa. E Vuorion haastattelu 1.2.2009, www.hs.fi
17. K Varantola: Tutkimusetiikka ja mittaamisen autuus. Acatiimi -verkkolehdessä 8/2010
18. Scientific misconduct. Wikipedia
19. Jon Sudbø. Wikipedia
20. www.plagiarismi.fi
21. J Behm: Selvitys tutkimuseettisestä ilmapiiristä Helsingin yliopistossa, väitöskirjassa Tutkimusetiikka ja tutkimusympäristön normit, 170-193, Helsingin yliopisto, 2008
Takaisin Kirjoitukset -valikkoon
|
|
